tag:blogger.com,1999:blog-8646004094567267439.post4721841278167831007..comments2021-04-27T04:03:52.448-07:00Comments on Eat. Play. Love.: sometimes life gives you lemonsKiskishttp://www.blogger.com/profile/18396575386847919884noreply@blogger.comBlogger4125tag:blogger.com,1999:blog-8646004094567267439.post-58589739289761746252011-07-05T13:08:51.760-07:002011-07-05T13:08:51.760-07:00Moi t: AN-NAMoi t: AN-NAAnonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8646004094567267439.post-30687257288886223822011-07-04T08:03:55.762-07:002011-07-04T08:03:55.762-07:00Heippa Minni.
Ensin kiitos siitä, että kommentoit...Heippa Minni. <br />Ensin kiitos siitä, että kommentoit ja kerroit lukevasi mun blogia :) Olen hämmentynyt ja onnellinen. Luulin, ettei tätä muut jaksa lukea kuin mun sukulaiset vaan.<br /><br />Toiseksi ISO kiitos siitä, että kerroit oman vatsatarinasi. Onneksi sulta aikoinaan löydettiin se umppari ja sait avun. Toivottavasti vatsasi ei ole enää sen koommin kipuillut. Ihanaa kesää sulle ja tervetuloa toistekin kommentoimaan.Kiskishttps://www.blogger.com/profile/18396575386847919884noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8646004094567267439.post-84188063563750284772011-07-03T19:09:56.803-07:002011-07-03T19:09:56.803-07:00Voi ei, tästä ei nyt tullutkaan niin lyhyttä tiivi...Voi ei, tästä ei nyt tullutkaan niin lyhyttä tiivistelmää mun kokemuksesta, mut pointti oli se miks halusin jakaa tän sun kanssa, et mä todellakin tiedän miltä susta tuntui :( Ja voin vaan kuvitella miten rasittavaa ja jopa pelottavaa on, kun ei ees löydy mitään diagnoosia. Toivon todella, et sulle ei tapahdu enää mitään tällaista, ja onneks sul on lähipiiriä tukemassa sua. :) Se olikin ehkä hirveintä mun kohdalla, et kun ei vaan ollu ystäviä, vaan jäi ihan yksin. Ja oon tosi kiitollinen et sain lukee sun kokemuksen, ja et jaksoit jakaa sen sun lukijoille, vaikka onkin niin henkilökohtainen aihe. Kiitos siis sulle, ja kaikkea hyvää :)Minnihttps://www.blogger.com/profile/17463067212597432272noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8646004094567267439.post-16146953626698925462011-07-03T19:09:12.159-07:002011-07-03T19:09:12.159-07:00Moi!
Mun on pitkään jo pitänyt kommentoida sun bl...Moi!<br /> Mun on pitkään jo pitänyt kommentoida sun blogiin jotakin, koska sun blogi on todella ihana ja inspiroiva :) Mut nyt ku luin sun uusimman päivityksen, niin tuli pakonomainen tarve kirjoittaa, koska mä oon kokenut jotain lähes samaa.<br /> Eli lyhyesti, kevään 09 aikana jouduin muutamaan otteeseen päivystykseen, kun oli niin pahoja vatsakipuja ja oksentelua ettei mitään rajaa. Mut mitään ei oikeen silloin löytyny (oikeestaan ei ees silleen tutkittu) ja syiks laitettiin vain jotain rankempaa vatsatautia tms. Sit ne oireet myöhemmin keväällä ja alkukesästä loppui ihan seinään, ja unohdin lähes täysin ees koko visiitit sairaalan. Sit yks päivä heinäkuussä 09 olin ihan normaalisti meikkailemassa ennen töihin lähtöä, kun tuli ihan salamana sellai fiilis, et ihanku joku olis puukottanu mahaan. Kaaduin maahan ja pyörryin silleen ”puoliks” ja kun vähän tokenin sain soitettuu mun isälle, ja mä vaan huusin ja itkin sille, et nyt mä kuolen, kun siltä se tuntui. No, se sit tietty ajoi mun kämpille pikavauhtia ja lähti viemään mua päivystykseen. Siellä normit testit ja tipat, ja kun mun tulehdusarvot ei ollu mitenkään erityisemmin koholla, ja olin niin kipulääkkeissä et pystyin just olee pystyssäkin jo, niin ne lähetti mut takas kotiin joittenkin random reseptien kera ja kolmen päivän saikun. No apteekin kautta sitten kotiin, ei siinä muukaan auttanu, ja kotona vedin lisää kipulääkettä ja yritin vähän syödä jotain iskän tekemää keittoa, ja aattelin et jos vaan nyt meen nukkuu ni kaikki on taas ok kun herään aamulla. <br /> Mun isä oli just ehtiny ajaa kotiin takas, kun soitin sille uudestaan, et nyt on kyl pakko lähtee. Olin alkanut oksentaa lähes pelkkää verta, ja huimas niin pahasti et en ees näin jälkikäteen ymmärrä miten pystyin soittaa yhtään mihinkään, ja tietty isälle piti soittaa eikä sitä ambulanssia:D No sit vaan uudelleen päivystykseen, ja tällä kertaa ne piti mua siellä, vaikka edelleenkään mun tulehdusarvot ei ollu mitenkään ihmeellisen koholla. Sit yöstä mut siirrettiin meidän kaupungin isompaan sairaalaan, kun ei ne voinu oikeen tehdä mulle mitään siellä normipäikkärissä. Ei ne kyl yöllä voinu siellä toisessakaan sairaalassa tehdä yhtään mitään, mut heti aamusta niitten oli tarkoitus siirtää mut naistentautien puolelle tutkittavaksi, ja sinnehän mut sitten siirrettiin heti aamusta.<br /> Gynekologi joka mut tutki ja otti kaikki pikatestit ei löytänyt mitään, mut sit sen kuitenkin piti keksii jotain ja antoi diagnoosiksi klamydian?? :D Sain sitten antibiootit siihen, mut onneks mua ei lähetetty kotiin sieltä, koska olin edelleen niin huonossa kunnossa etten pysynyt omin jaloin pystyssä, ja mun tulehdusarvotkin oli alkanu mennä koholle, niin ne piti mua sitten sielä sairaalassa. Olin muistaakseni siellä naistentautien puolella aamusta, ja sit sain ootella kipulääkkeiden voimin alkuiltaan, et joku sisätauti-spesialisti tuli tutkii mut. Tämä kyseinen lääkäri paineli valehtelematta pari kertaa mun masua, ja totes et selvä umpisuolen tulehdus. Sit siin joku vieressä ollut hoitaja alkoi avautumaan että miten niin, koska tulehdusarvot pitäisi olla niin ja niin, ja muutkin oireet näin ja näin. Ja se lääkäri vaan totes et ei siihen tarvita mitään radikaalia nousua tulehdusarvoissa, ja mulle varattiin heti aika leikkaukseen.<br /> Siitä jotain puoltuntia niin mua oltiin jo nukuttamassa. Kun heräsin sitten myöhemmin heräämöstä, niin hoitaja tuli mulle melkein heti sanomaan, et anteeks nyt kauheesti muttet pääsekään vuorokauden sisällä kotiin (yleensä umpparileikkauksista pääsee tosi nopee takas kotiin), koska se mun umppari oli ehtinyt puhjeta, ja musta oli sit jouduttu imee jotain nesteitä pois, ja edelleen mul oli riski saada joku infektio sen takia. No mikäs siinä, vietin sitten viikon sisätautien osastolla, ja sen jälkeinen reilu kuukauden sairasloma kotona oli yhtä tuskaa.Minnihttps://www.blogger.com/profile/17463067212597432272noreply@blogger.com