Haluaisin kirjoittaa jotain pitkästä aikaa. Mulle on parin viime viikon aikana tapahtunut jotain, mitä en osannut aavistaakkaan. En vain tiedä mistä alkaa kertoa.Viimeiset kaksi viikkoa on kuin puuroutuneet mun mieleen. Joitain asioita muistan kirkkaasti, mutta suurin osa päivistä on vain sekavana mössönä. Muistan alun ja muistan lopun. Väliin mahtuu monta kivun sumentamaa hetkeä.
Jouduin siis sairaalaan. Ihan yhtäkkiä syntymäpäiväni jälkeisen päivän aamuyöstä heräsin pahimpaan vatsakipuun ikinä. Sain hortoiltua alakertaan keittiöön ottamaan särkylääkettä. Makasin puoli tuntia keittiön lattialla ja odotin lääkkeen tehoavan. Ei vaikutusta. Ja tietty - olin yksin kotona, kun Kultsi oli työmatkalla. Sille kuitenkin soitin ekana. Raukka heräsi mun soittoon ja itkupaniikissa selitin mikä hätänä. Hölmö minä, eihän toinen nyt Helsingistä asti voinut mua auttaa.
Aloin soitella apua, että joku veisi mut päivystykseen, mutta kuka sitä nyt puhelimeen heräisi 4.30 aamulla. (Jostain syystä ei tullut mieleenkään soittaa ambulanssia. Sehän on vain sairaille ja loukkaantuneille) Viimein pomoni vastasi ja lupasi tulla viemään mut. Kohta pihalla odottikin Pomo ja pomon 9kk pikkuneiti. Päivystyksessä mut otettiin heti sisään. Lyötiin tippa käteen ja särkylääkettä kankkuun. Hiukan helpotti.
Aamupäivästä alkoi väki heräillä ja ihmetellä aikaisia soitteluyrityksiäni. Äti riensi heti katsomaan mua päivystykseen. Siellä ei koko päivänä tapahtunut muuta kuin verikokeita, särkylääkkeitä, tipan tippumista, mahan painelua ja lisää särkylääkkeitä. Umpisuolta epäiltiin, kun kipu osui eniten vasemmalle alas, mutta kirurgi paineli eikä kyse kuulemma ollut siitä. Koska mun tulehdusarvot (serppi) ei olleet kuin hiukan päälle 20, ne passittivat mut alkuillasta kotiin särkylääkereseptin kanssa. Käskivät käymään labrassa aamulla tai tulemaan takaisin jos tila pahenee. Kultsi oli siinä vaiheessa jo ajanut kiireenvilkkaa kotiin. Ruoka ei maistunut ja sohvalta siirryin pian kipuilemaan sänkyyn.
Yön sain nukuttua lääkkeiden voimin, mutta aamulla tuli lähtö takaisin päivystykseen, kun heräsin oksentamaan. Tällä kertaa siellä oltiin sitä mieltä, että vaivani olisi munasarjoissa ja ambulanssi kiikutti mut naapurikaupunkiin gynekologiselle. Ultrassa ei näkynyt mitään häikkää, mutta serppi oli noussut yli 80 ja mua pidettiin siellä kipujen takia pari yötä ja lykittiin lääkettä kurkusta alas. Olo hiukan parani, serppi laski 30 tienoille ja sain sairaalaruokaakin hiukan syötyä. Gynekologisella totesivat, ettei vaiva ollut gynekologinen ja passittivat mut "terveenä" kotiin. Kultsi haki mut kotiin ja taas makasin koko loppupäivän kivuissani kotona.
Seuraavana aamuna heräsin taas kauheaa kipuun ja oksenteluun. Mikään ei pysynyt sisällä ja Kultsi kiikutti mut taas päivystykseen. Nyt olo oli pahin ikinä. Vatsa poltti niin etten pystynyt pysymään paikallani ja oksensin oksentamistani - valehtelematta kaksi päivää tunnin välein. Nyt mut vietiin Kirurgiselle osastolle odottelemaan tutkimuksia. Taas vatsaa käytiin painelemassa ja ihmeteltiin kun ei lääkkeet auttaneet kipuun. Seuraavana päivänä oli vatsan ultra ja se gyn.ultrakin uudestaan. Löysivät jotain nestettä ja laittoivat lähetteen vatsaontelon tähystykseen. Sain taas ambulanssikyydin naapurikaupunkiin. Edellisellä kerrallakin kuskannut ambulanssikuski sanoi mut nähdessään, että ootpas sä mennyt pahempaan kuntoon. Jep.
Naapurikaupungissa keskussairaalassa kärvistelin ensin seurannassa muutaman tunnin ja olin kateellinen viereisessä loossissa makaavalle tytölle. Tytsy oli nielaissut partaterän paloja ja oli tietty kiireellisempi mahakivuissaan kuin minä. Multa vaan otettiin verikokeita ja kyseltiin myyristä. Tyttö pääsi röntgenin kautta kirralle, mut kuskattiin päivystykseen. Vatsaontelon tähystys oli pyyhitty suunnitelmista.
Oksentelu ja kipu jatkui ja aamupäivällä sain siirron sisätauteihin. Munuaisarvot oli nousseet ja nyt epäiltiin munuaisissa olevan jotain vikaa. Myös myyräkuumetestit otettiin. Sisätaudeilla vietinkin sitten viikon. Parin päivän päästä tipasta luovuttiin, kun pystyin jo itse juomaan ja oksentelu oli loppunu melkein kokonaan. Sain oman potan ja nestelistan, sisään menevä ja ulos tuleva neste mitattiin päivittäin. Naapurisängyissä makasi munuaissiirtopotilaita. Mukavia vanhempia rouvia.
Sisätautien antibiooteilla alkoi olla vaikutusta tulehdusarvoon ja munuaisarvotkin laski hyvää vauhtia. Alkuun kaikki ruoka oksetti mua. Opin tunnistamaan ruokakärryn kolinan ja aloin voida pahoin jo äänen kuullessani. Lehtien ruokakuvatkin ällötti. Alkuun ei uponnut kuin mehukeitto ja jogurtti, sitten pikkuhiljaa leivän sisäosa, aamupuuro ja lopulta ihan osa aterioistakin. Hiiren annoksia - vatsalaukku ei vetänyt enempää ja ruoka pelotti. Pelkäsin oksentelun taas alkavan. Ensimmäiset päivät pyysin pahoinvointilääkettä puoli tuntia ennen aterioita. Muuten ei olisi uponnut senkään vertaa.
Arvot alkoi palautua normaaliksi, mutta kipu säilyi. Lisäksi kipu oli tullut alaselkäänkin. Mulle meni aamulla, päiväkahvillla ja illalla 1g panadolia, mutta jouduin pyytämään aina siihen väliin 1-2 muuta särkkäriä lisää. Oopiumpohjainen vahva särkylääke sai kivun pidettyä poissa reilun kaksi tuntia ja sitten se alkoi taas, kuin iskusta ja sietämättömänä. Lääkärit oli ihmeissään. Kaiken järjen mukaan kivun piti kadota kun veriarvot normalisoituivat. Nuori lääkäri oli sitä mieltä, että voitaisiin tehdä vatsan tietokoneröntgen. Toinen lääkäri kumosi sen ja tyydyttiin pelkkään vatsan ultraan - toistamiseen. Eikä siellä mitään näkynyt taaskaan.
Tiistaina oli ensimmäinen hyvä päivä. En tarvinnut kuin yhden ylimääräisen särkylääkkeen. Muuten pärjäsin panadoleilla. Seuraavana aamuna ei ollut kipua ja jätin aamupanadolin ottamatta. Ajattelin, että turha ottaa jos mihinkään ei satu niin kovasti. Se lääke jäi siihen, eikä lisää tuotu. Yhtäkkiä kipu oli helpottanut niin paljon, etten tarvinnut enää lääkkeitä. Ruvettiin puhumaan kotiinpääsystä. Ihanaa!
Pakotin itseni juomaan ällöä luumukiisseliä, jotta vatsa toimisi ja pääsisin kotiin. Ummetuspotilaita ei noin vain päästetäkkään - ja hyvä niin. Torstaina Kultsi viimein haki mut kotiin ja nyt viettelen sairaslomani viimeisiä päiviä.
Ensi maanantaina pääsen aloittaman työt, jotka mun piti aloittaa jo viime maanantaina. Oon niin onnellinen, että se paikka pysyi mulle avoimena sairastumisesta huolimatta.
Mikäs mua sitten vaivasi?? No, sitä ei tiedä edelleenkään kukaan.
Otettiin verikokeita, kuvattiin ultralla, tutkittiin uloste ja virtsa, paineltiin vatsaa, mitattiin kuumetta (37-37,5 itsepäisesti joka päivä), syötettiin antibiootteja ja särkkäriä, mutta kivun syy jäi epäselväksi. Syytettiin umpisuolta, munasarjoja, kohtua, suolistoa, munuaisia ja myyriä - syyllinen pääsi kuitenkin karkuun.
Epäilevät mm. että kipu ja oksentelu johtui virusinfektiosta ja munuaisten vajaatoiminta oksentelun aiheuttamasta kuivumisesta. Yksi kysymys on vielä ilmassa, mutta siihen vastauksen antavaa verikoetulosta joutuu vielä hiukan odottelemaan. Toisaalta toivon, ettei se olisi se, mutta toisaalta olisi helpottava saada joku syy tälle kaikelle - vaikka sitten harvinainen ja kiusallinen.
Nyt tuntuu kuin kaksi viikkoa olis mennyt hujauksessa ohi, mutta ei ne tunnit siellä sairaalassa kyllä nopeasti kuluneet. Suurimman osan ajasta olin joko lääketokkurassa tai kauheissa kivuissa. Pahimmillaan olin niin uupunut, etten pystynyt keskittymään siihen, mitä ihmiset mulle puhui. Kultsikin suuttui, kun soitti ja kysyi mitä lääkäri oli sanonut, eikä mulla ollu hajuakaan mitä mulle oli vartti sitten puhuttu. Jopa tekstiviestien lukeminen ja kirjoittaminen tuntui vaativalta ponnistukselta. Aina en jaksanut vastata. Perhe ja ystävät soitteli huolissaan ja kyseli kuulumisia, mutta mä en tiennyt mitään. Kukaan lääkäri ei tiennyt ja enkä mäkään osannut vastata mitään kyselijöille. Kerroin serppiarvoja ja lääkemääriä. Suihkussakaan en pärjännyt ilman hoitajaa.
Jaksoinpa puhua tai en, vierailijat piristi. Oli niin maailman tärkeintä, että Kultsi jaksoi päivittäin istua mun sängyn vierellä. Kun olo lopulta koheni jaksoin jo keskustellakin vieraitteni kanssa. Oli liikuttavaa, miten sellaisetkin sukulaiset joiden kanssa ei paljon kerkiä näkemään, ajoivat naapurikaupunkiin mua katsomaan ja piristämään. Vitsailtiin naapurikaupungissa asuvien ystävien kanssa, että on tässä se hyvä puoli, että nyt on ainakin aikaa nähdä, kun heidän oli niin helppo poiketa mua katsomaan.
Kultsi toi mulle ruusun jo heti ekana päivystyspäivänä. Se hassu mies. Ystävä kiikutti mulle kirjoja gynelle. Kirralla maatessani sukulaisperhe toi piristävän auringonkukkakortin. Sain kasan lehtiä, kun olin jo kahlannut läpi kaikki sisätautien päiväsalin lehdet. Pappa ja vaimokkeensa tekivät yllätysvisiitin ja toivat herkän orkideakortin ja koristesydämen. Sain mansikoita useampana päivänä kun ruokahaluni alkoi heräillä. Tekstiviestejä pukkasi joka päivä. Ja soitteluja.
Yhtenä yönä huomasin, että sisätaudeilla oli osastolla langaton vapaa verkko. Isän aikoja sitten amerikantuliaisina tuoma ipod touch osoitti taas hyödyllisyytensä ja pääsin tappamaan aikaa blogeja lukien. Sairaalankin rytmiin tottui ja nyt kotonakin vatsa kurnii aina sairaalan ruoka-aikoihin. Huoneeni rouvilla oli paljon tarinoita kerrottavana. Puheliain rouvista nimesi mut "meidän beibiksi". Yhdessä nauroimme, kun rouvat kertoivat luulleensa minua 15-vuotiaaksi. Siihen totuin jo gynen osastolla kun naapurimummu arvioi iäkseni myöskin tuon 15.
Suurin osa hoitajista oli aivan ihania. Olisinpa mä terapeuttina yhtä ihana kuin he hoitajina. Myöskin suurin osa lääkäreistä oli mukavia. Suurin osa hyvin nuoria. Veikkaan, että kesätyöläisiä. Uskon kaikkien tehneen parhaansa mun hyväksi. Aika-ajoin kiukutti jatkuva kipu ja tietämättömyys, odottelu ja edestakas heittely. Ainoa asia joka enää kiukuttaa, on se kun mut lähetettiin gyneltä kotiin. En selvästikään ollut kunnossa. Mikseivät ne laittaneet mua toiselle osastolle suoraan? Se, ettei vaiva ollut gynekologinen, ei tarkoita etteikö vaivaa olisi ollut. Harmittaa, etten siinä vaiheessa jaksanut harata vastaan vain myönnyin lähtemään kotiin vaikka tunsin olevani kaikkea muuta kuin kotikelpoinen.
Nyt olen toista päivää kotona. Välillä on vatsaa poltellut, mutta vain hetken. Jäljellä on enää mustelmaiset ranteet ja pistellyt kyynärtaipeet. Kämmenselät ovat edelleen arkoina tippaletkujen jäljiltä. Peruskunto on rapistunut ja painoa tippunut useampi kilo. Kahteen viikkoon en kävellyt putkeen yli 20 askelta. Eilen kävelin hissukseen bussiasemalle ja takaisin. Alle kaksi kilometriä ja mä uuvuin täysin. Pikku hiljaa kunto kuitenkin nousee ja lihakset palautuu. Painokin palaa normaaliin kunhan ruokahalu palautuu kokonaan. Ja on se jo paljon palautunutkin - vatsalaukun tilavuus vain on pienentynyt.
 |
| Kuvissa mun sairaalapöydän piristykset :) |
Siinä meni mun juhannus 2011. Pinkissä byjamassa kivusta kieriskellen. Kerrankos näinkin. Maanantaina intoa puhkuen uusiin haasteisiin töihin. Kyllä tässä helteessä jo kaipaakin takaisin sairaalan viileisiin tiloihin.
Kilometrin pituinen tilitys. Enkä edes tiedä haluanko julkaista tätä. Taidan julkaista. Vaikka ei välttämättä uskoisi. Niin kokemus oli niin rankka, että kirjoittaessa tätä purskahdin itkemään. Ilosta vai surusta? En tiedä. Ehkä turhasta surkuttelusta. Nyt surkuttelut on kuitenkin surkuteltu ja eteenpäin kohti terveitä kesäpäiviä.
Toivon totisesti, ettei yksikään mun läheinen tai tämän lukija joudu kokemaan moista outoa oireilua. Ja jos se oli lähellekkään kuin myyräkuume, mun tulevat lapset pysyy kaukana myyristä ja käyttää aina hengityssuojaimia kun menee varastoihin ja muihin.
Parempia vointeja!
Kiskis
Nyt on sitten vihdoin marjat pakkasessa ja talvi saa tulla. 
Tiedättekö sen tunteen kun sielu lepää ja sydän meinaa pakahtua onnesta. On niin kaunista ja ihanaa
