Joka kevät mut valtaa pieni toivonkipinä. "Jospa tänä kesänä mustakin tulee osa juoksevien lenkkeilijöiden kastia." Sellainen teillä tiukoissa pöksyissä kevyesti kirmaava kaunotar joka ei edes hikoile. Saatikka sitten puuskuta naama punaisena. Joka kevät lähden innoissani kevään ekalle lenkille aikomuksena pinkaista juoksuun ekasta kadunkulmasta ja lopettaa vasta kotiovella endorfiinista soikeana. No, ei se ihan niin ole mennyt.
Tänään tosiaan fiilis oli ollut kurja jo aamusta alkaen, mutta jotenkin sain uskoteltua itselleni, että lenkillä kaikki muuttuisi ja olisin yhtäkkiä täynnä keveyttä, kestävyyttä ja voimaa. Kiskoin lemppari urheiluvaatteet päälle ja napsautin sykevyön paikoilleen. Onnistunut kilometrien lenkki olisi taattu. NOT.
Sitä juoksua taisi tulla yhteensä reilusti vajaa kilometri. Suurin osa siitä Kallion kirjaston ja Ympyrätalon välillä. Alamäkeen. Sitten alkoi keuhkojen kapasiteetti loppua ja sykkeet huiteli jossain 197 paikkeilla. Oli pakko rauhoittaa kävelyyn ja yrittää tasata hengitys. Hiukan huippasikin ja askel vei harhaan muutamaan kertaan. Hetken päästä onneksi reipas kävely jo sujui.
Kultsi löytyi Vltavan edestä ja kotimatka rauhaisaan tahtiin alkoi. (Mutta kyllä siihenkin tahtiin pakaroita poltti noissa ylämäissä.) Olin raahannut kameran mukaan, että vois ottaa kuvia kauniista (vielä pari viikkoa) asuinkaupungista. Tollasella pokkarilla ei kuitenkaan iltasella niin mahtavia kuvia lennossa oteta. No, noissa suhruisissakin on onneksi sitä jotain fiilistä.
Nyt reidet kipristelee, sääriluita vihloo ja hengitys vinkuu vaikka olen makaillut sohvalla kaakaomukin kera jo hyvän tovin. Tuntuupahan edes siltä että jotain tuli tehtyä pitkästä aikaa. Vielä saunaan ja sitten nukkumaan. Ehkä huomenna kokeilen lenkkiä uudestaan. Tai ylihuomenna.
Hyviä lenkkivinkkejä otetaan vastaan :)
Kiskis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti